Sinä keväänä,
kauan sitten,
aurinko polttomerkitsi meidät valkealla valollaan.
Ruohon kasvua säestivät kissankellot.
Olimme villejä, pieniä ihmisraakileita.
Kiipesimme katoille,
juoksimme jalkamme kipeiksi
– silti sydän oli ainoa joka leikeissä nyrjähti.
Sanoit tahtovasi venyttää aikaa kuin purukumia,
ettei se kesä koskaan loppuisi.
Sellaisena sinut edelleenkin muistan;
metsämansikan makuisena,
pehmeänä pusuna
joka leimasi sinut ikuisesti osaksi minua.
Thanks for the post!