Tähän kuvaan kuuluisasta superverisusikuusta (kuka näitä nimihirviöitä oikein keksii?) kiteytyy mielestäni jotain hyvin oleellista valokuvauksen syvimmästä olemuksesta. Vaikka valokuvaaja kuinka suunnittelisi, aikatauluttaisi ja ennakoisi, on sattumalla silti usein suuri vaikutus lopputulokseen. Etenkin, kun on kyse asioista joita ei voi millään hallita, kuten sääilmiöistä tai luontokappaleista. Koska halusin ottaa hienon kuvan superverisusikuusta aloitin valmistautumisen jo hyvissä ajoin. Suunnittelin kuvaavani kuuta sen kaikissa vaiheissa. Etsin siis sopivan kuvauslokaation ja säädin kuvauskalustoni huippukuntoon. Säätiedotuksessa luvattiin kuubongareille kirkasta taivasta, mutta pakkasta olisi aamulla varsin reippaasti. ”Huonoa säätä ei ole olemassakaan, on vain huonoa valmistautumista!”, tuumin ja varustauduin vähintäänkin napajäätikön valtaukseen sopivalla vaatetuksella. Aamuvarhaisella pakkasin vielä lämmintä juotavaa termospulloon, ja ajattelin olevani valmis täydellisten kuukuvien metsästämiseen. ”Superbloodwolfmoon, here I come!”
Mutta toisin kävi.
Taivas oli paksun pilviverhon peitossa. Tuntikausien odottelun jälkeen oli pakko luovuttaa. Palasin pettyneenä kotiin ja kömmin lämpimien vällyjen väliin nukkumaan. Herättyäni avasin makuuhuoneemme verhot ja huomasin kuun mollottavan minua täysin pilvettömältä taivaalta! Mikä ilkikurinen veitikka! Leikki kuurupiiloa kanssani ja näytti pitkää nenää kaikille hienoille suunnitelmilleni. Aikaa ei todellakaan ollut hukattavaksi, sillä superverisusikuu oli jo painumassa piiloon horisontin taa, eikä seuraavaa tapaamista olisi tiedossa ennen vuotta 2025. Äkkiä siis yöpöydät sivuun, ikkuna levälleen, kamera jalustalle ja nopeasti sutimaan valotussäätöjä kohdilleen. Objektiivin tai muistikortin vaihtoon ei enää olisi ollut aikaa. Kuu on muuten yllättävän nopea otus. Lopputuloksena sain, muutaman paleltuneen sormen lisäksi, kuvia keltapunaisesta kuusta. Kuvissa se näytti keilapallolta joka vieri naapuritalojen kattoa pitkin alaspäin. Ja 10 minuutin kuluttua näkymä oli enää muisto vain. Onneksi se ehti tallentua myös kuvaan. Sillä sitähän valokuvaus juuri on – ohikiitävien hetkien ikuistamista.
