Voiko festivaaleihin rakastua? Minä ainakin rakastuin. Kertakaikkisesti, aivan sydänjuuriani myöten. Kaikki Suomen (ja jokuset ulkomaisetkin) festivaalit moneen kertaan kiertäneenä luulin jo nähneeni kaiken mitä kyseisellä sektorilla olisi tarjottavanaan. Kuinka väärässä olinkaan.
Rakkaussuhteemme alku ei kuitenkaan ollut kuin suoraan romanttisista elokuvista. Saavuttuani Ruissalon telakalle, katseeni ei kohdannut tummaa, pitkää muukalaista vaan hyvin pitkän ihmisjonon. Tarkoitukseni oli mennä kuuntelemaan Mirel Wagneria, mutta tajusin hyvin pian, etten millään ehtisi esityksen alkuun.
Rakkaus ei siis syttynyt ensi silmäyksellä, mutta astuttuani rustiikkista teollisuusromantiikkaa henkivään miljööseen, tunsin välittömästi rakkauden ensi puraisun.
Veistämön lavalla oli vain Mirel, äänensä ja kitaransa kanssa. Hän näytti niin kovin hennolta vaaleanpunaisessa kesämekossaan, yleisön tuijottaessa hiljaiseksi haltioituneena. Mirelen ääni oli livenä aivan yhtä maaginen ja voimakas kuin levylläkin. Artistin esiintyminen oli intensiivisen minimalistista, mutta promokuvista tutusta synkkämielisyydestä ei ollut tietoakaan.
H2Ö:n ohjelma syntyy pääasiassa turkulaisten taiteilijoiden ja muusikoiden voimin, joten festivaalia voisi luonnehtia lähellä tuotetuksi. Yksi turkulaisbändeistä, ylistetty Burning Hearts, veti Veistämön täyteen. Yhtyeen indie-pop maalaili sävelillään kauniita, utuisia mielenmaisemia ja Jessika Rapo loisti koltussaan kuin kultainen huutomerkki keskellä perunapeltoa.
Palavien sydänten jäädessä enää savuamaan perässäni, suuntaan Merilavalle katsomaan itselleni täysin tuntematonta suuruutta, Ruger Haueria. Matkalla mietin, kuinka hauskaa tällainen musiikillinen löytöretkeily on. Bändit joista ei ole koskaan kuullutkaan saavat mahdollisuuden. Ruger Hauerin mahdollisuus meinaa mennä plörinäksi, sillä naurultani en meinaa saada kameraa pysymään näpeissäni. Sanoitukset ovat niin hulvattoman överit. Aito nauru ja rakkaus tulevat samasta paikasta, sydämestä. Eikä kumpaakaan ole varmaan koskaan liikaa tässä maailmassa. Onneksi nauru ei lopu tähän.
Osun nimittäin sattumalta Laiturilavalle jossa tuntuu olevan vallan kreisi meininki. Syyksi paljastuu hauskasti nimetty trio, Hiskin Pimpulat. Poppoo esittää Hiski Salomaan teoksia, jengi tanssii polkkaa, osa nauraa sanoituksille lähes hysteerisesti. Lava natisee liitoksissaan ja bändi varoittaa, että edellisessä H2Ö:ssä Ponttoonilava irtosi esityksen aikana. Ja sekös vasta innostaakin porukkaa polkkaamaan kahta kauheammin, kyllähän laiturikin on irti saatava! En jää odottamaan sitä, vaan suuntaan Merilavalle ihmettelemään elektronista musiikkia esittävää, savolaislähtöistä Aavikkoa.
Vaikka samaa heimoa edustankin, tuntuu kuin välissämme olisi ollut.. no, aavikko. Fillaroin kotiin kesken keikan ja mietin kaikkea näkemääni ja kokemaani.
Yleisfiilis H2Ö:ssä oli kautta linjan erittäin rento ja rauhallinen, enkä ole tavannut missään yhtä hyvin käyttäytyviä festivaalikävijöitä. Vessajonossa vuoroja kunnioitettiin ja känniääliöiden tappelunnujakatkin käytiin selvästi aivan jossain muualla. Ruokatarjonta oli monipuolisempaa ja laadukkaampaa kuin festareilla yleensä. Krääsäkojuja ja metrilakuja ei näkynyt, mutta taidetta ja sirkushuveja löytyi aivan kaikkialta. Voiko tällainen upeus olla enää tottakaan? H2Ö on kokonaisvaltainen ja paikallinen kulttuuriteko, taideteos jo itsessään. Myös ekologisuus, ennakkoluulottomuus ja avarakatseisuus ovat arvoja joita selvästi kunnioitetaan.
Avarakatseisuutta toivoisin myös siltä taholta joka päättää Turussa, että H2Ö:n uniikki ympäristö K-18 tapahtumassa(!) täytyy pilata järjettömillä anniskelualueita merkkaavilla metallihäkkyröillä. Ne ovat paitsi esteettinen haitta, myös vaikeuttavat ja hidastavat kaikkien ihmisten liikkumista alueella. Miksi? Koska täysi-ikäinen ihminen muuttuu rikolliseksi juodessaan juomansa katsoen samalla lavalla esiintyvää artistia? Koska Suomessa nyt vaan noudatetaan sokeasti kaikkia mahdollisia byrokratian koukeroita, oli siinä järkeä tai ei? Olemme käsittääkseni kuitenkin osa Eurooppaa, emme rautaesiripun aikaista Neuvostoliittoa.
Lauantaina fillaroin paikalle hyvissä ajoin. Ei jonoja. Joudun jopa tovin odottamaan Anniina Auffin esiintymistä Liiterissä. Näin Auffin ensimmäisen kerran Klubilla lämppäämässä Sin Cos Tania ja olin heti myyty. Tämän kertainen keikka ei säväyttänyt samoin, mutta olen edelleen samaa mieltä kuin silloin: Anniina on hiomaton timantti. Ja tällä kertaa hänellä on mukanaan kaunein saksofonisti mitä olen koskaan nähnyt! Wau.
Aino Venna esiintyi samaan aikaan Merilavalla, joten syöksyin sinne kesken Auffin keikan. Aino Venna ei ole enää hiomaton. Hän on jo silkkaa timanttia. Mikä ääni, mikä preesens! Sulan Ainon ja auringon yhteisvaikutuksesta elohopeamaiseen olomuotoon. Vai onko se vain Aino joka loistaa? Ainon promokuvissa esiintyy eteerinen ja juron oloinen artisti. Mutta todellisuus ei taaskaan voisi olla kauempana.
Aino Venna yhtyeineen on siitä harvinainen esiintyjä, että se kuulostaa paremmalta livenä kuin levyllä. Muistan vuosia sitten tehneeni Ainon Waltz to Paris -levystä levyarvion ja antaneeni vain neljä tähteä. Kompensoin sitä antamalla H2Ö:n livevedosta täydet kuusi tähteä viidestä. Toivottavasti olemme nyt tällä sujut?
Pintandwefall saa esiintymisensä aikana ihan konkreettista palautetta, kun yleisöstä heitetään lavalle mustat miesten kalsarit! Upeaa! Naamareidensa takana piileskelevät tytöt kikattelevat keskenään ja vaihtavat soittimia lennosta.
Aurinkoinen festarikeli muuttuu sadetihkuiseksi illaksi hieman ennen Uhrijuhlan esiintymistä. Veistämö täyttyy viimeistä nurkkaansa myöten – osin varmasti sadetta pitelevistä hahmoista, mutta sehän ei juhlamieltä huononna lainkaan, päinvastoin!
Illan kruunaa kuitenkin 22-Pistepirkon jäähyväiskiertueen keikka. 35 vuoden ura on kunnioitettava saavutus, alalla kuin alalla, mutta erityisesti musiikin saralla (oho, runo!). Keräsen veljesten ”musiikillisista erimielisyyksistä” joiden takia bändin jäsenet lähtevät eri teille, ei kuitenkaan ollut viimeisellä Turun keikalla tietoakaan. Yleisössä näkyy vanhempia partoja, mutta myös huomattavasti bändiä nuorempaa porukkaa.
Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat arvioi H2Ö:n ”ehkäpä Suomen kauneimmaksi festivaaliksi”. Sitä se ei ole. Se on paitsi kaunein, myös sympaattisin ja ehdottomasti paras Suomen festivaaleista!
Loppuun vielä pieni pyyntö. Pyyntö, jonka kuulin festivaaleilla moneen kertaan muidenkin suusta. Tämän vuoden 9 000 kävijää oli juuri sopiva määrä, eikä kasvua kaivata. Pidetään tämä festari siis ihan vaan meidän välisenä salaisuutena, jooko?
Egotripin sanoja lainatakseni:
”Älä koskaan ikinä muutu, pysy juuri tuollaisena kuin nyt oot..”
Olin paikalla Visit Turku -sivuston bloggaajan ominaisuudessa. Kiitokset siis myös Visit Turulle, tämä oli erittäin mieluinen keikka!
