Rakkaus on Herra Ylpön jumala

Teksti: Virve Nyyssönen, kuvat: Aki-Pekka Sinikoski

Pakkasherra moukaroi Helsinkiä jäisellä nyrkillään. Sisällä Vltavassa on mukavan lämmin. Varsinkin jos on pukeutunut pilkkihaalariin, kuten Herra Ylppö.
– Aika yllättävä asuvalinta, totean Ylpön latoessa pöytään myös tyyliin täydellisesti sopivan karvahatun ja rukkaset.
– Niin minustakin, Ylppö myöntää ja selittää ostaneensa haalarin videokuvauksiaan varten.

Kiroamme hetken pakkasta. Ylpön kuoriuduttua haalaristaan, paljastuu alta se tutumpi Ylppö, mustaan pikkutakkiin pukeutunut ja hopealla koristettu, hoikka rock-hahmo. Se hahmo litkii vahvaa siideriä jonka joku nainen on hetkeä aiemmin välttämättä halunnut artistille tarjota. Ja se puhuu. Paljon. Vaikken ole vielä ehtinyt esittää yhtään kysymystä, tiedän jo Ylpön nuoruusajan idolin, Stonesta ja Suburban Tribestä tutun Janne Joutsenniemen, liittyneen bändiin, sen kuinka ”helvetin innoissaan” artisti on uusimmasta levystään ja päästessään keikoille esittämään sen biisejä. Vastapäätäni istuu selvästi eräänkin promohaastattelun elämänsä aikana antanut henkilö. Rutiini paistaa läpi yhtä vahvasti kuin kirkas talviaurinko viereisestä ikkunasta. Eikä ihme, onhan kyseisellä herralla jo 15 vuoden kokemus julkisuudesta ja sen lieveilmiöistä. Näiden vuosien myötä Ylpöstä on tullut jonkinlainen Don Juanin rappioromanttinen, rokkikukkovastine jolta kysytään naistenlehtiä myöten iskuvinkkejä ja parisuhdeneuvoja. Haluan selvittää onko tämä mainosmies Frank Mäntymäen laskelmoidusti markkinointimielessä kehittämä, vai aidosti ajanoloon muotoutunut imago.

Kuinka yksityishenkilö Frank Mäntymäki ja artisti Herra Ylppö eroavat, vai eroavatko he?

– Tuo onkin muuten äärimmäisen hyvä ja laaja kysymys. Ensimmäiseksi on mainittava etten ole koskaan varsinaisesti suunnitellut mainontaa, vaan toiminut hetken mainostoimistossa graafikkona. Kyllä toi imago on ihan vahingossa syntynyt. Itse pidän itseäni Harjavallasta kotoisin olevana keskenkasvuisena kakarana joka tekee mitä haluaa. Jos olisin suunnitellut itsestäni brändiä, olisin tehnyt sen varmasti ihan toisella tavalla. Olisin tehnyt kuten Ismo Alanko. Sehän ei ole kertonut julkisuuteen juuri mitään yksityiselämästään. Sellainen lisää sen myyttisyyttä, tekee siitä niin kiinnostavan. Mä olen sellainen vitun päänaukoja joka kertoo asioita jotka ärsyttävät ihmisiä.

Se on epäilemättä totta. Ylpöltä löytyy mielipiteitä. Eikä hän pidä niitä vain itsellään. Mies ei ole mikään Teppo Tavallinen muutenkaan. Ylppöä luonnehditaan milloin käveleväksi taideteokseksi, yhden miehen performanssiksi, teennäiseksi rockkarin karikatyyriksi, älykköä leikkiväksi narsistiksi ja herra ties miksi. Ja kun puhutaan Herra Ylpöstä, löytyy aina yksi aihe yli muiden. Naiset.

Missä määrin koet tämän ylinarsistisen naistenmies-imagon muodostuneen itsellesi jo, tavalla tai toisella, rasitteeksi?

– Hyvin suuressa määrin. Olen joskus sanonut että rock-muusikon elämä on narsismin ja itseinhon välistä taistelua. Tästä kommentista lähipiirini, joka tuntee minut läpikotaisin, on sitten oikein suuttunut. Narsismissahan on kyse sairaudesta. Narsisti on ihminen vailla empatiaa. Vaikka itsekkyys ei ole mitenkään suotavaa, tietynlaisen itsekkyyden kyllä allekirjoitan. Mutta narsismi on liian voimakas sana. Narsistit ovat ihmisiä jotka tekevät rumia tekoja. Sinä päivänä kun näet minun kohtelevan toisia ihmisiä huonosti, voit vapaasti kirjoittaa siitä. Minähän en edes pysty etuilemaan jonossa! Olen humanisti joka elää elämäänsä Kaurismäen hengessä.

Ohjaako sitä elämää ja valintoja aivot vai sydän …vai kenties ihan joku muu ruumiinosa?

– Hehheh, mikähän se jokin muu ruumiinosa olisi.. Ei ainakaan aivot. Tunne edellä tässä mennään. Liikoja miettimättä.

Kerrot tekeväsi reality-rockia jossa ammennat aiheita omasta elämästäsi ja kokemuksistasi parisuhteista. Oletko saanut vihaista palautetta exiltäsi jotka ovat tunnistaneet itsensä jostakin biisistäsi?

– En. Joistain haastatteluista on tullut palautetta, mutta ei biiseistä. Minusta nämä naiset ovat kaikki olleet laulun arvoisia.

Eikö ole pelottavaa olla niin ”alasti” ihmisten edessä, kaikkien omien tunteidesi ja sisimpien ajatustesi kanssa? Siiliä jonka piikit ovat sisäänpäin, on niin helppo potkia. Kaduttaako jonkun tarinan jakaminen yleisön kanssa?

– Kaduttaa, monesti. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen tehnyt elämäni aikana paljon asioita jotka eivät ole ollenkaan OK, Ylppö myöntää.

– Ihminen on kuitenkin niin monisäikeinen, että vaikka kuinka kertoisin itsestäni, se on silti vaan pieni osa minua, Ylppö pohtii.

Olet valitellut ettet saanut nuoruudessasi koskaan keneltäkään seksiä. Asia on ilmeisesti sittemmin korjaantunut?

– Nuoruudessani olin tarkkisjätkä jota kiinnosti enemmän autiotalon ikkunoiden rikkominen moponosilla tai muilla käteen sattuneilla esineillä. Pitkätukkainen, vallaton räkänokka joka pukeutuu jo 13-vuotiaana pikkutakkiin, ei tosiaankaan ollut kauheen kiinnostava naisten silmissä. Joskus 18-vuoden iässä aloin saada seksiä vanhemmilta naisilta. Ei miltään puumilta, mutta kuitenkin minua vanhemmilta, joltain 25-vuotiailta.

Usein miehet tuntuvat pelkäävän fiksuja ja vahvoja naisia. Sinä haluat naisen olevan se suhteen fiksumpi osapuoli. Olet myös sarjaihastuja. Ilmeisesti Suomesta löytyy paljon fiksuja naisia?

– Se nyt ei vielä paljon vaadi, hahhah. Kyllä, olen varmasti keskimääräistä kovempi poika ihastumaan. Ja toisin kuin suomalaiset miehet yleensä, minä myös kerron näistä tunteistani avoimesti. Viimeksi ihastuin kaksi päivää sitten, Ylppö paljastaa.

Ikuiset -biisissä sekstailun taustalla soi Hanoi Rocks. Mikä yksittäinen biisi toimii mielestäsi parhaiten kyseisiin puuhiin?

– Olen kerran harrastanut seksiä Zen Cafén soidessa taustalla. Oli pakko lopettaa. Vaikka Putro hyvä ystäväni onkin, ei sen laulun kuuleminen oikein sopinut tunnelmaan. Varsinkin kun ne kaikki biisit loppuivat ikävästi kesken, Ylppö muistelee.

Toisessa biisissä harrastetaan lihallisia iloja festariteltassa. Mikä on omituisin paikka missä olet harrastanut seksiä?

– En missään. Olen aika tavallinen siinä suhteessa. Fantasianikaan eivät ole kenenkään mielestä mitään fantasioita, ne ovat niin tylsiä.

Ylpön resepti tylsyyttä vastaan on nerokkaan yksinkertainen. Kuten parhaat ideat usein ovat. Hän päättää tehdä jotain – ja sitten yksinkertaisesti – tekee sen. Oli se sitten nimenvaihtaminen, radiosoittoon sopivan, koukuttavan hittibiisin tekeminen tai luovuudelleen kokonaan uuden ilmaisukanavan löytäminen. Esimerkiksi elokuvataiteeseen Ylpöllä on lähes yhtä intohimoinen suhde kuin musiikkiin.

– Olen päättänyt etten tältä pallolta häviä ennen kuin olen ohjannut oman elokuvan, hän vannoo.

– Jokaisesta levyn biisistä on myös tulossa video. Käsikirjoitan, ohjaan, kuvaan ja leikkaan ne itse.

Vaikka aikamme toisaalta korostaa juuri tällaista itsensä toteuttamisen kunnianhimoista, individuaalista ihannetta, on yhteiskuntamme silti yhä hyvin konservatiivinen. Perusmuottiin syystä tai toisesta kuulumattomia ihmisiä katsotaan karsaasti. Tavallisuudesta poikkeaminen on niin kovin epäilyttävää! Joka lehtiartikkelissa muistetaan aina kommentoida Ylpön ikää ja tämän mahdollista Peter Pan -syndroomaa, sitä ettei hän tunnu suostuvan kasvamaan aikuiseksi. Siis liittymään muiden ikäistensä muodostamaan työ-kauppa-koti -akselilla suhaavaan farmari-Volvo -jengiin.

– Tunnustan kyllä tuon Peter Pan -syndrooman. On hyvä osata tunnistaa ja tunnustaa asioita itsessään, Ylppö toteaa mietteliäänä.

Ikäkin täsmää sillä artisti arvelee oman henkisen ikänsä varsin alhaiseksi.

– Halusin 8-vuotiaana rock-muusikoksi, eikä siitä ole paljon päästy eteenpäin, Ylppö hekottaa.

Miksi sitten naiset yhä edelleen rakastuvat näihin henkisesti keskenkasvuisiin renttuihin? Ylpön mielestä asiaa selittää osin haasteellisuus. Ja se ettei renttujen seurassa ole koskaan tylsää. Mutta kuten Mies ja nainen -levyn päähenkilön tapauksessakin todistetaan, sellaisen kanssa on vaikeaa muodostaa pysyvää parisuhdetta. Lopulta renttu jää aina yksin.

– Joistakin palautteista päätellen moni on ymmärtänyt levyni sanoman aivan väärin. Se ei ole mitään elostelua, saati kerskailua seksisuhteiden määrällä. Suhteet ja niiden tapahtumat on poimittu pitkältä aikaväliltä, koko elämäni ajalta. Pohjimmiltaan levy kertoo virheistä, tyypistä joka ei ole oppinut mistään mitään, Ylppö haluaa selventää.

Mitä luulet, kuinka paljon näissä suhdesotkuissa on tiedostamatonta kuolemanpelkoa, vapauden ja haavoittumattomuuden menetyksen pelkoa?

– Kyllä se on ihan tietoista. Olen äärimmäisen kuolemanpelkoinen ihminen. Kuolemaa ja kuolemanpelkoa olen kuitenkin käsitellyt tähän mennessä vain yhdessä biisissä, Pornossa.

Vaikka Ylppöä pidetään jonkinlaisena huikentelevaisena eksentrikkona, sanoo hän itse olevansa jotain ihan päinvastaista – tavallisuudentavoittelija. Kysymykseeni siitä haluaako hän vielä joskus rauhoittua, kuten kaikki ”normaalit” ihmiset, hän vastaa ponnekkaasti:

– Ehdottomasti. Haluan 12 lasta ja ison maatilan, tai jonkun saarekkeen… Avioliitto instituutiona sen sijaan ei kiinnosta, se mitä tuntee on paljon tärkeämpää.

Tunteista puheen ollen. Laulat uusimmalla levylläsi että tärkeintä rakkaudessa on hulluus. Mikä on hulluin tekosi jonka olet tehnyt naisen vuoksi?

– Olen yltiöromantikko. Jos kirjoitan laulun naiselle, se on romanttista, jos sen sijaan tekee kokonaisen levyn se on jo silkkaa hulluutta.

Hulluustohtori Freudin mukaan onnellisuuteen on kaksi avainta, työ ja rakkaus. Kumpi on sinulle tärkeämpää?

– Freud oli pelkkä paskanjauhaja! Ylppö huudahtaa, mutta jatkaa noin nanosekunnin mietittyään:
– Rakkaus. Rakkaus on Jumala.

Jos syntyisit uudelleen ja saisit valita olisitko mies vai nainen, kumpi olisit?

– Hmm. Vaikeaa kuvitella millaista on olla nainen… Ainakaan naisen ei tarvitse kerjätä seksiä. Ja siinä missä mies näyttää alastomana, pelkät sukat jalassa naurettavalta, nainen näyttää seksikkäältä.

Mikä naisessa sitten on kaikista seksikkäintä?

– Ei tuohon ole olemassa mitään yleispätevää vastausta. En esimerkiksi ole mikään rinta- tai peppu-mies. Varmaankin se on yllättävyys, se että siitä ihmisestä löytyy joku yllättävä kulma. Naiset hassaavat ihan turhaan omaisuuksia ulkonäköönsä. Laitetut hiukset ja huoliteltu ulkonäkö EI ole se juttu. Se, että ihminen on läsnä, omana itsenään on paljon mielenkiintoisempaa, Ylppö vakuuttaa.

Kuka on mielestäsi maailman ihanin nainen?

– En voi paljastaa, sehän menisi heti otsikoihin, Ylppö virnistää salaperäisen näköisenä.

– Mutta sanotaan sitten vaikka että ranskalaisen uuden aallon elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin ex-vaimo Anna Karina on maailman ihanin nainen. Koskaan.

Niin, tuolloin 60-luvulla naisen paikka oli kotona. Työnä oli synnyttää ja miellyttää miestä. Kannatatko miehen ja naisen välistä tasa-arvoa?

– Tottakai. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Ihmisoikeudet esimerkiksi ovat asioita joista ei pitäisi edes tarvita keskustella, niiden pitäisi olla itsestäänselvyys.

Mikä on mielestäsi miehen mitta, onko sillä kenties jotain tekemistä Volvojen kanssa?

– Hahhahhaa, Volvojen kanssa sillä ei ainakaan ole mitään tekemistä! Meillähän on vallalla tämä ihanne suomalaisesta sisusta. Siitä ettei koskaan, missään tilanteessa saa antaa periksi. Mielestäni miehen mitta on se, että osaa myös luovuttaa silloin kun se on tarpeellista. Täytyy pystyä tunnustamaan oma heikkoutensa. Pitää osata pyytää apua ja tukea silloin, kun sitä tarvitsee.

Sanotaan että taiteilijan tarvitsee elää taiteilijan elämä, rappioromanttisuuksineen ja masennuksineen kaikkineen. Kuinka paljon hankit uutta kokemusmateriaalia vuoden keikkatauon aikana ja kuinka se näkyy uudella levyllä?

– Kyllä se näkyy – ja kuuluu. Valehtelen itselleni aina etten hanki mitään materiaalia, mutta sitten löydän itseni jostain ihan käsittämättömästä tilanteesta toiselta puolelta Suomea. Osin se on varmaan alitajuistakin… Minulla on hyvin kapinallinen luonne. Jos vallitseva tilanne ahdistaa, alan etsiä ulospääsyä siitä.

Sinusta julkaistaan pian kirja, Herra Ylpön Sydän, jonka on kirjoittanut Teppo ”Vapaus” Leppänen. Onko luvassa mehukkaita paljastuksia, jotain mitä kukaan ei vielä sinusta tiedä?

– Kirja on täysin auktorisoimaton. Teppo seurasi minua kaikkialle kolmen vuoden ajan. Se on nähnyt minut iloisena ja masentuneena, rakastuneena.. kaikkea mahdollista. Ykköset päällä ja housut kintuissa, niin sanotusti. Se on hyvin totuudenmukainen ja raadollinen kirja, kirjoitettu nuoren, itseään etsivän taiteilijan näkökulmasta. Parista kirjan lauseesta saa varmasti revittyä kohuotsikonkin, Ylppö lupaa.

Entä jos sinusta tehtäisiin elokuva, kenet haluaisit pääosaan, esittämään sinua?

– Matti Nykäsen! Jasper Pääkkönenhän esitti Mattia ja nyt olisi sitten Matin vuoro esittää minua, hahhahhah.
Hieman vakavoiduttuaan Ylppö alkaa visioida.

– Päähenkilö olisi joku todella vanha mies.. Näytettäisiin vanhan, 80-90 -vuotiaan ukon arkea. Kuvattaisiin sitä mitä sen elämästä ja sen urasta on jäänyt jäljelle. Onko sillä enää ystäviä, kuunnellaanko sen musiikkia vielä…

Se jää nähtäväksi.

Se mitä minä jo näin niiden hetkien aikana jonka vietimme yhdessä tuona kuulaan kauniina talvipäivänä, yllättäisi monet. En nähnyt vilaustakaan kuulusta narsistista tai isoksi paisuneesta egosta. Näin poikamaisen innostuneen, puheliaan ja positiivista energiaa pulppuavan miehen. Näin myös pienen vilauksen siitä tarkkispojasta joka häiriköi luokkaa huutelemalla näsäviisaita kommenttejaan. Ei pahansuopuuttaan, vaan silkkaa levottomuuttaan. Näin myös vilauksen siitä humaanista ihmisestä joka uskoo Karman lakiin ja välittää lähimmäisistään.

Sellaisena minä Ylpön näin.

Ihmisenä.

www.ihmiset.fi

Artikkeli on julkaistu myös Vertigossa.